Vapauteni on liian pieni

Haluaisin olla vapaa.
Haluaisin olla vapaa huonosta, kutisevasta ihosta.
Haluaisin olla vapaa väsymyksestä.
Haluaisin olla vapaa ainaisesta kitinästä ja valituksesta.
Haluaisin olla vapaa levottomista öistä ja tekemättömistä töistä.
Haluaisin olla vapaa auttamaan muita.

Vapauksia minulla on kyllä paljon.
Saan ajatella mitä vain.
Saan kirjoittaa, mitä ikinä haluan ja kehtaan.
Saan ihmetellä elämää.
Saan olla luottavainen ja rauhallinen tulevaisuuteni suhteen.

Eniten vapauttani tehdä ja olla sellainen kuin haluaisin, rajoittaan pelkoni.
Pelkään lääkäreitä.
Pelkään muuttaa elintapojani niin, että saisin nukkua ja saisin perheeni yöt järjestettyä paremmin.
Pelkään omaa heikkouttani niin, etten jaksa enkä kykene pitämään johdonmukaista linjaa lasteni kasvattamisessa.
Pelkään niitä asioita, jotka tapahtuisivat, kun muuttaisin työtapani ja työympäristöni optimaaliseksi.
Pelkään sitä mikä tapahtuisi, jos antatuisin tosissani palvelemaan muita.

Kaikesta tästä huolimatta minulta kysytään, mitä on todellinen vapaus ja odotetaan, että osaisin antaa vastauksen. Enkä pettymystä tuotakaan. Minä nimittäin tiedän mitä on todellinen vapaus ja mistä sen löytää. Vaikka pelkoni tähden en ole sitä itse vielä täydellisesti kokenut.

Haluamme kyläillä

Ennen lähdettiin kylästelemään noin vain.
Ennen piipahdettiin tuvassa ja vaihdettiin kuulumisia.
Ennen kaikki oli jotenkin yksinkertaisempaa.

Ystäväpariskunta meidän naapuristamme on halunnut tulla meille kylään.
Mekin olemme halunneet heidän käyvän meillä. Olemme pyytäneet heitä useasti.
Heidän kotioveltaan meidän kotiovellemme on matkaa n. 15 metriä.
Olemme yrittäneet sovitella kalentereita jo monesti kahden kuukauden ajan, mutta aikataulut eivät pitäneet.
Nyt he viimein pääsivät käymään tai onko niin, että me vihdoin sallimme heidän tulla?

Elämä on nyt mikrojen, pesukoneiden, astianpesukoneiden ja automaattisentietojenkäsittelyn ansiosta niin kiireetöntä, että kaikille sopii lähteä kyläilemään paljon vapaammin kuin ennen.

Missäkähän kohtaa meidän perheessä asiat ovat menneet näin? Meillä katsotaan televisiota iltaisin ehkä keskimäärin tunti puolitoista, ehkä enemmänkin. Kyläilemään ei ole aikaa lähteä.

Nykyään vierailulla käyminen on sama kuin auton ostaminen.
Molempia tehdään harvoin, kaikilta sitä odotetaan ja sen pitäisi sujua helposti. Se kuuluu yleissivistykseen.
Molemmat tuottavat silti yhtäläisen määrän ongelmia ja esteitä. Ja molempia puidaan pitkään jälkikäteen. Ne tapahtuvat vain niin harvoin, on siis aikaa puimiseen.

Onko ihmisten kohtaamisesta tullut vaikempaa, vai onko ongelma oman elämämme avaamisessa? Sillä ihmisten kohtaamisessa on kyse jakamisesta. Molemmat antavat jotakin itsestään. Jos näin ei tapahdu molemmat jäävät kylmäksi.
On helpompaa piiloutua kiireisen elämän taakse jättäen ystävänsä kylmäksi ja oman elämänsä yksinäiseksi.
Tämä johtuu nähdäkseni vain siitä, että me kaikki olemme vain niin rikki, että itsensä avaaminen ja toisille paljastaminen tekee yhtä paljon tuskaa, kuin auton ostaminen. Olemme rikki, emmekä halua tunnustaa sitä itsellemme, emmekä läheisillemme.

Eikä kukaan herää television tirkistelystä ja pääministerin tekstiviesteistä huolimatta huomaamaan, että me saamme sitä mitä me kylvämme. Sillä sitähän se on. Television katselu on toisten elämän tirkistelyä.
Minulla ei siitä montaa hyvää asiaa ole sanottavanani ja silti tuhlaan leijonan osan elämästäni sen edessä.
On helpompi myötäelää tuntemattomien ihmisten keksittyjä seikkailuja, kuin avata itsensä ja ottaa vastaan oikeita kokemuksia läheisiltään. On helpompi olla kylvämättä mitään.

Mitä minä kylvän ympäristööni?
Kylvänkö ilmapiiriä, jossa minulle on pakko soittaa, jos joku haluaa tulla käymään kylässä?
Kylvänkö ilmapiiriä, jossa kalenteristani aikaa saadakseen kaikkien pitää nöyrtyä odottamaan viikkoja ellei jopa kuukausia? Olenko kuin Kaarle Kustaa kolmas, jonka hovi määrittelee kuninkaan puheille pääsyn?

Lappi on nähty

Hiihtovaellus on nyt takana. Se tarkoittaa Kolmea Pitkää Päivää kuumeistä hiihtelyä.
Lähdin hakemaan keuhkokuumetta, muta sitä en saanut hankittua.
Retken päätarkoitus jäi siis saavuttamatta.
Jotain silti jäi käteen.

Kuume on tällä hetkellä 37.8 javilunväreistä päätellen se saattaa nousta vielä vähäsen. Eilen illalla vielä pelkäsin, että saan korvatulehduksen. Niin rajusti kaikki torvet olivat tukossa ja kipeänä.

Tuossä äsken laskin vesijohtovettä hanasta. Ihanan raikasta, kylmää ja äärettömän hyvää vesijohtovettä. Siinä juodessani huomasin, että tarpeeksi korpeen lähdettäessä oppii arvostamaan itsestään selvyyksiä.
On eri juttu sulattaa juomavedet lumesta ja laskea, että riittääkö sinolit koko loppureissuksi.
Meillä sinolit riitti, mutta veden juontia se rajoitti kovasti. Joimme ehkä reilun litran päivässä. Kaikilla on tiedossa, että se on Äärettömän tyhmää, mutta minkäs teet. Jos on mukana enempi intoa, kuin älyä, niin näin käy.

Suoritin vaelluksemme aikana videokameratestausta. Kyllä on kameroiden akut parantuneet siitä, mitä ne olivat entivanhaan. Kuvasin niin paljon kuin jaksoin. Sain yhden kasetillisen täyteen. Akkua kului kamerastani silti vain puolet. Olimme jatkuvasti ulkona pakkasessa. Näistä huolimatta kamera pysyi toimintakunnossa.

Kävin vaelluksellani myös Varustesotaa. Sen hävisin täydellisesti.
Otin matkaan kahdeksi viikoksi varustetta. Olimme reissussa vain kolme päivää. Helppo laskutoimitus tuottaa tuloksen, että liika on liikaa.
Sairaana vuorenrinnettä painaltaessa alkaa vähän kaivelemaan ylimääräiset tavarat. Huumorini alkoi jo loppumaan.
Otan tästä opikseni ja ensi kerralla pienemmän rinkan, vähemmän varustetta ja jätän sairaana vaeltamisen muille.
Onneksi muut vaeltajat jaksoivat odottaa minua hitaasta etenemisestä riippumatta.
Kaikki vieläpä lohduttivat, että hyvä on ottaa kaiken varalta mukaan tarvikkeita. Tiedän kokemuksesta, ettei kannata.

Lopputulema on silti hyvä.
Sairastamisesta ja työajan menettämisestä huolimatta reissu oli aika mahtava.
Seikkaileminen kuuluu miehille. Tuntureiden ylittämisessä ja liukkaissa rinteissä möhkiessä on jotain uskomatonta ja kestävää.
Silloin, kun pelkää suksien lipsahtamista jyrkässä rinteessä tietäen, että lipsahdus johtaa kymmenien metrien liukumiseen kiville ja varmoihin luunmurtumiin tietää elävänsä. Kimi tuntee varmaan samaa F1 ohjuksensa ratissa saatuaan uudet kumit alle ja ajettuaan miljoonaa lähestyvään mutkaan. Silloin yksikin virhe tietää seikkailun pättymistä rumasti.

Sitä oppii tuntemaan ystävänsäkin eri tavalla, kun kaikki ovat väsyneitä ja kaikki kamat ovat märkänä. Siihen kun lisää vielä tosiasian, että edetään tuntureissa, jossa on auringon laskettua pimeämpää kuin vessassa valojen sammuttua, vaikka tuoksu tosin on parempi. Kun vielä kohdalle sattuu niin, että autiotupa johon aikoo majoittua, onkin täynnä.

Tekoja vai sanoja

Sanominen ja tekeminen ovat täysin kaksi eri asiaa.
Tässä oma versioni tämän viikon taistelusta:

Lupauduin lähtemään hiihtovaellukselle Pallakselle.
Tulossa on varmasti hieno viikonloppu. Siellä riittää mäkiä ja kylmyyttä.

Lupauduin lähtemään, koska viikonloppuna olo tuntui siltä, niin kuin olisin parantumassa.
Olin täysin väärässä.
Nyt on kuumeinen olo ja kurkku on jo toista päivää kuin tulessa.

Huomenna me lähdemme puolilta päivin kohti pohjoista.
Otan videokameran mukaan ja dokumentoin koko reissun.
Nyt pääsee koko maailma näkemään videolta miten ihmiselle kehittyy keuhkokuume.
En nimittäin aio jättää reissua väliin. En vaikka olen sairaana.
Sillä yritän tehdä sen minkä lupaan.
Joskus hinnasta ja seurauksista välittämättä.
Sillä voihan olla niin, että huomen aamulla olo on jo parempi.
Tai että lauantaina olen elämäni kunnossa.
Tai sitten en.

Sillä enää reissua ei voi perua. Olenhan ostanut jo otsalampunkin.
Ja lupautunut lähtemään. Ja ottanut töistä vapaata.
Toivottavasti voin sunnuntaina laittaa tänne muutaman kuvan kotoa käsin teille katsottavaksi.
Toinen vaihtoehto on laittaa ne kuvat sairaalasta käsin.
Jännittävin terveisin.
- Kempelelläinen idiootti.

Minulla on tärkeää menoa

.. Näin eräs työkaverini sanoi tänään työpäivän jälkeen, kun yritin vielä suostutella häntä jäämään.
Hän oli menossa jumppaamaan. Käskin hänen mennä, koska jumppaaminen on tärkeää.

Ennen olin viimeiseen asti kuntosalimies.
Jumppaaminen oli naisten hommaa.
Nyt olen vaihtanut mielipidettäni, tässä syy siihen:

Aloitin juoksemisen n. 6kk sitten.
Tähtään puolimaratonille.
En ehkä pääse tavoiteaikaani. Olen ollut sairaana niin pitkään, etten ole voinut treenata, niinkuin olisin halunnut. Eikä se haittaa. Olen kuitenkin juossut niin paljon, että se on muuttanut minua.
Yksinään juostessa ehtii ajatella asioita. Lenkkipolulla on aikaa miettiä, mitä sitä haluaa tehdä.

Miksi niin harva harrastaa sitä mitä haluaisi?
Nyt olisi trendikästä käydä bodybumpissa tai spinningissä.
Mutta minä tykkään juoksemisesta ja uimisesta.
Nyt on myös trendikästä katsoa kokkiohjelmia ja tehdä thaimaalaista ruokaa.
Mutta minä tykkään pottumuussista ja jauhelihasta.

Harva uskaltaa harrastaa sitä mitä haluaa.
Harva tekee sitä työtä josta pitää, koska luulee,
ettei saisi tarpeeksi rahaa kasaan tekemällä sitä mistä tykkää.
Meidän valveillaoloajasta 70% menee työmatkalla ja töissä. Kuinka paljon rahaa pitää antaa, että se jäljelle jäävä 30% korvaa 70% tuskaa?

Minä haluan tehdä sitä mistä pidän, vaikka se näyttää muiden mielestä olevan järjetöntä tai vastuutonta. Sitä se voi minustakin olla.
Olen oppinut itsestäni sen, että olen projekti ihminen. Minä tykkään tehdä asioita aina vähän aikaa ja sitten vaihdan sen johonkin toiseen. Ja uskallan myös tehdä niin. Miksi pitäisi tehdä vain asioita, joita aikoo tehdä kauan? Eikö voisi vain kokeilla? Ja ehkä rakastua uusiin asioihin.
Nyt uskallan ottaa riskejä, uskallan olla enemmän mies. ( Lukekaa Villi ja Vapaa, niin ymmärrätte).
Sillä riskinotto kannattaa.
Olen miettinyt millaisen riskin Jumala otti, kun hän loi Aatamin ja käski hänen viljellä ja varjella maata.
Jumala antoi Aatamille vapaan tahdon, joko noudattaa Hänen käskyjään tai jättää noudattamatta.
Jumala otti kauhistuttavan riskin antaessaan minulle vapaan tahdon.
Minä yritän käyttää sitä. Voin sanoa, että minulla on tärkeää menoa ja yhtäkkiä olen vapaa lähtemään kesken työviikon hiihtovaellukselle pohjoiseen!

Luokkakokouksen jälkeen

Nyt on kokoukset kokousteltu.

On ihanaa olla väärässä.
Oletin siis, että kaikki kertovat ylpeänä saavutuksistaan. Kukaan ei kertonut.
On mahtava huomata, kuinka nöyriä ja mukavia vanhat koulukaverit olivat.
Kaikki olivat samalla aaltopituudella välittömästi. Tunnelma oli rento ja koko ilta oli todella nautittava.
Jos nyt tätä lukiessasi mietit, pitäisikö järjestää luokkakokous, niin järjettä ihmeessä. Et tule katumaan,
et ainakaan, jos olet ollut samalla luokalla kanssani.

Tämä oli ensimmäinen luokkakokoukseni. Eilen mietin, että kuva jonka olen tällaisesta saanut on tullut jenkkielokuvista. Jenkit ovat väärässä. Ei luokkakokoukset ole sellasia mitä ne väittävät.

Minulla on oikeasti aika huono muisti. Tai sitten olen vain lopettanut vanhojen muistelemisen. En nimittäin muistanut ennen tätä iltaa oikein mitään yläasteajoiltani. Nyt muistot tulvivat mieleeni.
Yläasteaika elämästäni on ollu koulunkäyntivaiheista kaikista mieluisinta. On mahtava taas muistaa kaikkia kepposia ja törkeyksiä mitä silloin opettajillemme kehittelimme.

Toivottavasti joku järjestää samalle porukalle uudet kokoukset. Minä ilmoittaudun jo nyt mukaan.
ps. Jos kiinnostaa, voit lukea Forumista miten kokouksessamme kävi. Minä olen nimittäin julkkis.

Luokkakokous

Jenkkilässä luokkakokoukset ovat suuria tapahtumia. Niistä tehdään elokuvia.
Luokkakokouksiin liittyy jotain kummallista. Itseänikin alkoi hirvittämään tuleva luokkakokous.
Se on tänänä iltana. Vielä on onneksi aikaa valmistautua.

Vielä voisi käydä rasvaimussa tai valkaisemassa hampaat.
Nyt jos heti lähden, ehdin ostamaan vielä uuden auton. Ostasin ehkä nelivetoaudin. Sille kaikki luokkakaverit olisivat kateellisia. Minä olisin vain onnellinen ja ylpeä. Sillä sehän se tärkeintä on. Pitää näyttää siltä että menee kovaa.

Mietin tuossa, että jännittääkö minua enempi se, että miten muut ovat elämäänsä eläneet näiden kymmenen vuoden aikana, vai se mitä he ajattelevat minusta, kun näkevät minut.

Sillä minulla ei ole esitellä hienoa työpaikkaa, suurta palkkaa, hienoa autoa tai isoa omakotitaloa. Minulla ei mene yöelämässä kovaa, minulla ei ole kuin yksi julkkiskaveri eikä minulla ole yhtään hyvää valloitustarinaa kerrottavaksi.

Se mitä minulla on, on häivähdys, josta muiden on vaikea saada otetta.
Minä ole onnellinen. Olen onnellinen tavalla, jota on vaikea selittää tai kertoa.
Olen onnellinen siitä, että olen mies.
Olen onnellinen siitä, että olen naimisissa.
Minulla on täydellinen vaimo ja kaksi uskomatonta lasta.
Minä pelkään että 90% ihmisistä jotka tunnen, ovat minulle kateellisia jollain tavalla.
Olen saanut olla viimeiset kaksi vuotta täysin terve.
Saan harrastaa mitä haluan.
Saan lukea mitä haluan.
Saan tehdä työtä jota haluan ja josta nautin enemmän kuin uskallan kertoa.
Minulla on ystäviä, jotka ovat uskollisia, luotettavia, rehellisiä ja kaikkea mitä kukaan voisi ystävältä odottaa.
Minulla on tukiverkkona perhe ja sukulaiset, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa hyväkseni.
Minulla on Herra, jota palvelen ja joka kutsuu minua ystäväkseen.
Minua ei ole koskaan jätetty pulaan, vaan päin vastoin. Tiet avautuvat aina edessäni.
Minä tiedän, että tulevaisuus joka odottaa minua jossain tuolla, on valoisa.
Se on täynnä elämää.
Se on myös täynnä murheita, mustelmia ja pettymyksiä, koska vain näkemällä ja kokemalla surua, voi todella iloita.

Elämässä parasta ei ole saada, vaan tyytyä siihen mitä meillä on ja odottaa ja toivoa.
Lapset ovat onnellisimmaan silloin, kun he odottavat joululahjoja, eivät lahjojen ja pakettien avaamisen jälkeen.

Luokkakokouksessa hienointa ei ole oman menestymisen esittely, vaan ihmisten kohtaaminen.
Seuraavalla kerralla kerron teille, millaisia ihmisiä yläasteelaisista tovereistani on kasvanut.

Taistelu päättyi

Taistelu videokamerasta päättyi kutakuinkin onnellisesti.
Sain sen kameran tänään.

Nyt alkaa käytön opettelu eli akku paikoilleen ja kuvaamaan.
Ohjekirjat ovat yksinäisille ja harhaanjohdetuille.
Tosimiehet eivät tarvitse ohjeita. Innostus, kokemattomuus sekä kiire auttavat.
Kohta olen todellinen Steven Spielberg.

Ajattelin käsikirjoittaa, tuottaa, ohjata ja kuvata oman elokuvani.
Laitan sen nimeksi "oma elokuvani" tai jotain muuta kuvaavaa.

Laitan sen sitten tänne teidän kaikkien iloksi, kun saan sen valmiiksi.
Ei kannata kuitenkaan koko ajan naputella "refresh" nappulaa.
Tässä voi vielä mennä joku tovi.
Tai naputelkaa vaan.
Tämä blogi on ilmaispalvelu ja tältä palveluntarjoajalta loppuu varmasti kaista kesken ja he joutuvat sulkemaan tämän koko palvelun.

Sitten voin lopettaa trendihakuisuuden ja keskeyttää bloggailun.
Saan keskittyä sitten taas olennaiseen eli sairaudesta paranemiseen.

Tänään on suuri päivä

Tänään Iida neiti lähti äidinkielen opettajan sijaiseksi.
Sen kunniaksi voisi vaikka hypellä tai juoda kahvia tai syödä pullaa tai nukkua päiväunet.

Iida ei ole vielä tätä kirjoittaessa tullut takaisin. Joten sijaisuuden juhlistaminen odottakoot ensin sitä, että Iida tulee ehyenä takaisin.

Katsotaan sitten mitä tehdään. Väihintä mitä voisi tehdä olisi kodin siivoaminen tai ruuanlaittaminen, niin että Iida voisi tulla kotiin ja istua pöytään syömään. Mutta näin ei meillä toimita. Meillä mies katoaa tai lähtee lenkille ja jättää naiset siivoamaan ja tekemään ruokaa, oli tilanne millainen tahansa.

Taistelu videokamerasta

Olen vankkumaton nettikaupankannattaja.

Silti olosuhteiden pakosta joutuu aina välissä harkitsemaan kantaansa.
Tällä kertaa olosuhteet olivat tällaiset:

Ostin videokameran, 5kpl videokasetteja ja videokameralaukun.
Tein tilaukseni tiistaina. Varastosaldo kyseisessa kaupassa oli tietenkin "varastossa".
Silti, jostain kummallisesta syystä "varastossa" ei tarkoitakaan sitä, että tuotetta oikeasti olisi varastossa.
Sillä ensin meni kolme päivää siihen, että kauppa onnistui olemaan lähettämättä minulle mitään. Sitten perjantaina he lähettivät minulle kameralaukun ja ilmoittivat, että kamera ja videokasetit lähetetään samana päivänä.

Vierähti viikonloppu ja videokasetit saapuivat.

Ehdin jo miettimään, että tekeekö kauppa voittonsa kyseenalaisin keinoin.
Yritin löytää syytä tapahtumiin. Kauppa olikin siirtänyt "varastossa" olevan tuotteen lähtemään viikon päästä. Kysellessäni syytä siihen, miten "varastossa" oleva tuote onkin varastossa vasta kahden viikon päästä siitä, milloin se siellä alunperin luvattiin olevan. Vastaus oli :" Näin saattaa käydä silloin, kun monet asiakkaat tilaavat saman tuotteen samanaikaisesti. " Olin siis löytäny todellisen hittituotteen.

En siis ole videokameran onnellinen omistaja.
Taistelu jatkuu... ja kameran odotus myös.
Usko nettikauppojakohtaan ei ole vielä kuollut.

Minulla on teoria

Minulla on teori siitä että...
... selluliitti syntyy laihduttamisesta.
... osakemarkkinoilla pärjää psykologialla paremmin, kuin markkinoiden tuntemisella.
... ihmiset muuttuvat ja ihmiset voivat muuttua nopeasti.
... juoksemaan oppii lukemalla.
... valtion antamat suositukset ruokavalioksi ovat täyttä propagandaa.

Ja monesta muustakin asiasta minulla on teoria, mutta ihminen voi sisäistää vain rajallisen määrän asioita kerralla, niin on parempi jättää loput teoriat myöhemmin julkaistavaksi.

Sairautta ilmassa

Jälleen on kurkku kipeänä ja lenkit jää tekemättä.
Maratonille (tai puolikkaalle ) valmistautuminen on jatkuvasti täynnä vaaroja ja karikkoja, koska kroppa ei kestä reeniä. Mikäs siinä olisi juostessa, jos saisi olla terveenä.

Vielä on aikaa n. 10 viikkoa. Toivottavasti saisi viettää tämän ajan terveenä, niin olisi parempi mahdollisuus selviytyä hengissä puolimaran koettelemuksista.

Nyt on saatu koko blogi asentoon ja pihalle, joten nautiskelkaa.
Harjoottelen tämän käyttöä vielä hetken ja sitten lähtään baanalle tosissaan.

Tässä kuitenkin pala elämästämme Kempeleessä: Eli nuorempi on Veeraneiti ja vanhempaa en tunne.

Avautuminen

On sunnuntai-ilta ja todella myöhä. Pitäs olla nukkumassa,
eikä ajatuksiaan kirjaamassa.
Piti käydä tänään töissä ja ajattelin naatiskella
illalla pitkään, että jaksaa painaa taas seuraavan viikon.

Sunnuntaitöistä ei seuraa mitään hyvää.
Koetan välttää niitä ensi kerralla.