Haluamme kyläillä

Ennen lähdettiin kylästelemään noin vain.
Ennen piipahdettiin tuvassa ja vaihdettiin kuulumisia.
Ennen kaikki oli jotenkin yksinkertaisempaa.

Ystäväpariskunta meidän naapuristamme on halunnut tulla meille kylään.
Mekin olemme halunneet heidän käyvän meillä. Olemme pyytäneet heitä useasti.
Heidän kotioveltaan meidän kotiovellemme on matkaa n. 15 metriä.
Olemme yrittäneet sovitella kalentereita jo monesti kahden kuukauden ajan, mutta aikataulut eivät pitäneet.
Nyt he viimein pääsivät käymään tai onko niin, että me vihdoin sallimme heidän tulla?

Elämä on nyt mikrojen, pesukoneiden, astianpesukoneiden ja automaattisentietojenkäsittelyn ansiosta niin kiireetöntä, että kaikille sopii lähteä kyläilemään paljon vapaammin kuin ennen.

Missäkähän kohtaa meidän perheessä asiat ovat menneet näin? Meillä katsotaan televisiota iltaisin ehkä keskimäärin tunti puolitoista, ehkä enemmänkin. Kyläilemään ei ole aikaa lähteä.

Nykyään vierailulla käyminen on sama kuin auton ostaminen.
Molempia tehdään harvoin, kaikilta sitä odotetaan ja sen pitäisi sujua helposti. Se kuuluu yleissivistykseen.
Molemmat tuottavat silti yhtäläisen määrän ongelmia ja esteitä. Ja molempia puidaan pitkään jälkikäteen. Ne tapahtuvat vain niin harvoin, on siis aikaa puimiseen.

Onko ihmisten kohtaamisesta tullut vaikempaa, vai onko ongelma oman elämämme avaamisessa? Sillä ihmisten kohtaamisessa on kyse jakamisesta. Molemmat antavat jotakin itsestään. Jos näin ei tapahdu molemmat jäävät kylmäksi.
On helpompaa piiloutua kiireisen elämän taakse jättäen ystävänsä kylmäksi ja oman elämänsä yksinäiseksi.
Tämä johtuu nähdäkseni vain siitä, että me kaikki olemme vain niin rikki, että itsensä avaaminen ja toisille paljastaminen tekee yhtä paljon tuskaa, kuin auton ostaminen. Olemme rikki, emmekä halua tunnustaa sitä itsellemme, emmekä läheisillemme.

Eikä kukaan herää television tirkistelystä ja pääministerin tekstiviesteistä huolimatta huomaamaan, että me saamme sitä mitä me kylvämme. Sillä sitähän se on. Television katselu on toisten elämän tirkistelyä.
Minulla ei siitä montaa hyvää asiaa ole sanottavanani ja silti tuhlaan leijonan osan elämästäni sen edessä.
On helpompi myötäelää tuntemattomien ihmisten keksittyjä seikkailuja, kuin avata itsensä ja ottaa vastaan oikeita kokemuksia läheisiltään. On helpompi olla kylvämättä mitään.

Mitä minä kylvän ympäristööni?
Kylvänkö ilmapiiriä, jossa minulle on pakko soittaa, jos joku haluaa tulla käymään kylässä?
Kylvänkö ilmapiiriä, jossa kalenteristani aikaa saadakseen kaikkien pitää nöyrtyä odottamaan viikkoja ellei jopa kuukausia? Olenko kuin Kaarle Kustaa kolmas, jonka hovi määrittelee kuninkaan puheille pääsyn?