Tavoitteen lähestyessä

Enää on 17 päivää suureen tavoitteeseeni.
Olen pyrkinyt sitä kohti n. 250 päivää.
Aloittaessani vaelluksen kohti tavoitettani se tuntui kaukaiselta haaveelta.
Nyt on enää reilu kaksi viikkoa. Yhdet elämäni lyhimmät viikot.
Olen nimittäin vaiheessa.

Aion juosta elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Edellisestä juoksukilpailustani on aikaa jo kohta kaksikymmentä vuotta. Ne kilpailut olivat jotkut piirikunnalliset juoksut. Jäin muistini mukaan viimeiseksi siinä kisassa. Ainakin muistan sen, että huohotin kaverini perässä ja huutelin, että "minä häviän kaikille!"
En tuntenut oloani silloin järin ylpeäksi.

Nyt tavoitteenani ei ole voittaa kuin itseni. Tiedän, että olen ylpeä itsestäni, vaikka tulisin viimeisenä maaliin. Jos niin käy, en julista sitä kaikille. Pakkaan vain rauhassa kamani ja häivyn kaikille jaettavan mitalin kanssa kotiin odottamaan skootteriarvontaa. Arvonnassa on helpompi voittaa. Aika lujassa tuntuu kilpailuvietti ja voittamisen halu olevan.

Olen vaiheessa kuntoni puolesta ja sen vuoksi viimeiset viikot ovat liian lyhyitä.
En ole pystynyt treenaamaan tosissani, koska annoin muutaman kerran pakkasen voittaa ja jäin kotiin. Paikkasin omaa heikkouttani. Näytin maailmalle, että olen kova. Niimpä juoksin seuraavan lenkin yli 20 asteen pakkasessa ja sairastutin itseni. Se sairastaminen kesti koko kevään.
Nyt kuntoni on samalla tasolla mitä se oli viisi kuukautta sitten.

Olen toivottavasti oppinut läksyni. Ainakin olen maksanut osallistumismaksuni. Olen lähdössä voittamaan itseni. Olen vähintään yhtä innoissani, kuin kaksi vuotias poikani moottorikelkan kyydissä. Hän sanoo sitä Moottojikenkaksi.

Kerron teille maaliin tultuani miltä tuntuu tulla maaliin. En sen vuoksi, että puolimaratonin juokseminen olisi hieno saavatus. Kerron sen teille sen vuoksi, että olen ylpeä siitä, että olen saanut hinattua itseni rapakunnosta kisakuntoon. Olenhan kisakunnossa, vaikka jäisin kisassa viimeiseksi.