Keskusteletko vai puhutko pelkästään?

Häpeän usein omia keskustelujani.
En häpeä keskustelutaitojani,
en häpeä sitä mitä tiedän keskustelemisestä,
enkä häpeä omaa tietämättömyyttäni.

Häpeän sitä, miten käytän tietojani ja taitojani.
Saan nimittäin itseni kiini lähes päivittäin tilanteesta,
jossa en muista, mitä toinen on juuri sanonut.
Niimpä joudun kämään mielessäni läpi
pari kolme viimeistä kuulemani lausetta.

Yritän kuumeisesti muistella keskutelukumppanini viimeisiä lauseita,
jotta voin varmistua, että esiintyikö siellä kysymys.
Mikäli kysymystä ei esiintynyt, päädyn vain
nyökkäämään tai muuten antamaan merkin jatkaa.
Esitän siis kuuntelevaa ja ymmärtävää,
vaikka todellisuudessa olen kaikkea muuta.

Minä haluan tulla kuulluksi!
Tämän asian jokainen meistä heittää ilmoille, kun aloitamme
keskustelun läheistemme kanssa. Kukaan ei voi todella
avautua kenellekään, ellei tilanteessa ole mahdollista tulla kuulluksi,
ymmärretyksi ja hyväksytyksi.

Kuinka röyhkeää onkaan osallistua toisen elämään vain
nyökkäämällä tai hymähtämällä ja jättää toinen siihen
uskoon, että häntä kuullaan.
Näin annamme toisen ymmärtää, että hän tulee kuulluksi,
että hän tulee ymmärretyksi ja että hänet ja hänen asiansa
hyväksytään.

Huomaan, että minä taidankin olla keskustelutaidoton sekä valehtelija.

Keskustelenko vai puhunko pelkästään?
Tämänkin kysymyksen esitän itselleni usein. Olen nimittäin
niin lumoutunut omasta asiastani, etten välitä siitä, että toista
ei kiinnosta asiani yhtään.
Kerron hänelle siitä huolimatta. Pakotan hänet osallistumaan
omaan elämääni. Olen oman elämäni rakkain ihminen.
En siis usein välitä, mitä muut ajattelevat,
kunhan pääsen puhumaan ja sylkemään omat asiani heidän päälleen.

En tiedä miten ajaudun näihin tilanteisiin niin usein.
Minulla ei pitäisi olla mitään syytä pitää omia asioitani
tärkeämpinä kuin toisten asioita. Minun ei pitäisi pitää
omia tunteita tärkeämpinä kuin toisten tunteita.

Silti löydän itseni kuitenkin siltä paikalta, missä
nostan oman etuni toisten edun edelle.
Löydän itseni tilanteista, joissa en kuuntele toisia, mutta
olen kuuntelevinani. Löydän itseni myös tilanteista,
joissa puhun ja puhun ja puhun, enkä anna toisille heidän
tarvitsemaansa tilaa, vaan täytän kaiken tilan omalla
läsnäolollani.

Minä tunnen itseni.
Minun läsnäoloni ei ole kovin mahtava tai vaikuttava kokemus.
Sen vuoksi häpeän omaa käyttäytymistäni ja teen
jälleen vakaan päätöksen keskustella, kuunnella ja
odottaa muita, jotta hekin tulevat kuulluksi.